Rehellinen harjoitusväsymys on parin viime päivän aikana hiipinyt kroppaan. Treeneissä sinänsä on hyvä draivi mutta muuten olotila heijastelee kertyvää väsymystä. Niin paikallisesti nilkan ja pohkeen seutuvilla kuin kokonaisvaltaisesti koko kropassa. Huominen lepopäivä tulee siis tarpeeseen - helppo perustella levon hyödyllisyys itselle kun se vilodag sinne torstaille oli jo aiemmin budjetoitu. En tiedä kuinka olisin reagoinut, jos näin ei olisi ollut.
Urheilijan suurimpia dilemmoja onkin rasituksen ja levon suhteen määrittely ja oman kropan rehellisen mutta samalla objektiivisen tarkastelun hallinta. On kyse pohjimmiltaan siitä, uskooko ja luottaako urheilija tekemisensä tasoon ja siihen että hänellä, kaikisti ihmisistä myös juuri kyseisellä urheilijalla, on oikeus ja syy levätä. Relata, vetää lonkkaa, palautua. Antaa superkompensaatiolle tilaa - antaa elimistölle mahdollisuus kehittyä. Vaikeaksi asian tekee se, että motivoituneen urheilijan tyypillisiä, toistuvia kysymyksiä ovat harjoittelun laatuun ja määrään liittyvät epävarmuudet. Harjoittelenko tarpeeksi vai liian vähän, pitäisikö vetää kovempaa vai löystätä ruuvia puoli kierrosta? Liikutaan niillä rajoilla joita ennen huiput ovat erottuneet harrastajista, rajoilla joiden tietämillä mestarit lopullisesti seulotaan. Monesti uskallus ei riitä.
On selvää että huippu-urheilu ei juuri jätä sijaa kompromisseille. Pitää olla sitkeyttä ja uskallusta tehdä valintoja, rohkeutta juosta päin väsymystä ja puskea siitä läpi. Työn sankari voittaa ainakin oman kunnioituksensa. Suomalaisessa urheilukulttuurissa tämä tarkoittaa usein sitä, että huippusatsaus samaistetaan äärimmäisen kovaan ja määrällisesti suureen harjoitteluun. Määrän ja tuntien ihannointi muovaa harjoittelusta tulosta tärkeämpää. Syntyy tilanne, jossa tekemisestä tulee tavoitetta tärkeämpää, konemaisesti täytetään harjoituspäiväkirjan rivejä, sarakkeita, tuotetaan dataa tekemisestä. Saavutetaan itsekunnioitus ja lunastetaan olemassaolon oikeutus urheilijana. Jos uskallettaisiin pysähtyä ja maltettaisiin tarkastella tekemistä tilanteen ulkopuolelta, voitaisiin nähdä kuinka suuri osa tekemisestä suuntautuu toisarvoisiin, hyvin vähän kokonaisuutta palveleviin harjoitteisiin. Tekemiseen vailla tarkoitusta.
Kuinka monta vuotta olenkaan itse viettänyt juuri tässä lokerossa?
Urheilussa tulee usein eteen tilanteita, joissa hyvät suunnitelmat jäävät juuri sille hyvän suunnittelun asteelle. Tulee sairasteluja, loukkaantumisia, palautuminen ei tapahdu niin kuin optimistisesti oli ajateltu. Hetkessä eläminen, herkkänä, omille tuntemuksilleen rehellisenä muttei hysteerisenä kuuluukin mestarin luonteenpiirteisiin - ainakin kestävyyslajeissa. Ongelmana on kuitenkin se, että tiettyjä hitaasti hiipiviä muutoksia on vaikea huomata ja niihin on vaikea reagoida. Toisaalta jokin kertoo ettei tunnu oikein hyvältä ja toisaalta sama ääni muistuttaa kovista suunnitelmista, siitä kuinka urheilijan tehtävä on harjoitella. Jos urheilija painiskelee näiden ajatusten kanssa ainoastaan oman päänsä sisällä, ollaan ongelmissa. Reflektioapua valmentajalta tarvittaisiin usein - optimitilanteessa harjoitusohjelmaan olisi luotu skenaario ja toimintamallit myös ongelmatilanteita varten. On helpompi hyväksyä huono kulku, väsymys ja jumi - siis oma vajavaisuus urheilijana - jos sitä varten on ratkaisumalli ennalta olemassa. Ei urheilija kaipaa empatiaa vaan ensisijassa ratkaisuja. Haahuilun ja jatkuvan kokeilun tie on se varmimmin kiville vievä.
Monesti se helpoin ratkaisu olisi pitää lepojakso höystettynä sopivalla huoltoharjoittelulla. Kuka meistä on se mestari joka uskaltaa?
Tätä aihetta voisikin pohtia laajemmin - paremmalla ajalla. Mielenkiintoista muuten kuinka Aktia-cupin marraskuun ajat ovat aina vuoden kovimpia. Jopa kovempia kuin samojen janttereiden kesäisten ratakymppien ajat. Mitä maagista on marraskuussa - lukuunottamatta edeltävää lepojaksoa ja huoltavaa lenkkeilyä?
