Pitkän matkan maailmanmestaruus on perinteisesti yleisön ja urheilijoiden arvoasteikossa ylimpänä. Pitkällä matkalla toteutuvat parhaimmillaan - täydellisesti - suunnistuksen perinteet ja pohjimmainen idea - själv vald väg i okänd mark, oma reitti tuntemattomassa maastossa. Tekniset, fyysiset ja henkiset haasteet yhdistyvät valtavan hienolla tavalla. Suhteeni Pitkään matkaan on vihan ja rakkauden maustama. Sanalla sanoen, minulle Pitkä matka on suunnistuksen standardi.
Standardi, jota ei enää oikeastaan ole olemassa.
Suunnistuksen lajisääntöjen (SSL) mukaan miesten 21-sarjan pitkän matkan kesto on 90-100minuuttia. IOF:n sääntöjen mukaan pitkän matkan kartan mittakaava on 1:15000.
Raakaa faktaa kilpailukalenterista 2008: Suomessa juostaan miesten pääsarjassa koko vuonna kokonaista kaksi yli kahdeksankymmenen minuutin väliaikalähdöllä käytävää suunnistuskilpailua. Näistä kilpailuista toinen oli toissaviikonlopun Finnspringin H21E-sarjan EM-katsastus (45 lähtenyttä) ja toinen odottaa heti syksyn SM-putken avauksena (A-finaalissa 60 miestä). Suljetut MM-katsastukset Tsekeissä tarjoavat toki yhden startin lisää, reilulle kymmenelle miehelle. Tänä vuonna pitkän matkan suunnistusta pääsee Suomessa kilpailutasolla kokemaan noin 70-80 miestä. Vaikka kuinka laskisi, niin kilpailuja 1:15000 -kartalla kertyy vuodessa parhaimmillaankin vain viitisen kappaletta. Onko kyse kysynnän vai tarjonnan vähyydestä? Mukavuudenhalusta vaiko saamattomuudesta?
Herää väistämättä kysymys kuinka on tultu tilanteeseen, jossa perinteistä suunnistusta ei Suomessa harrasteta enää kuin marginaalilajina.
Kansainvälinen kilpailukalenteri
Pikamatkan ilmestyminen ohjelmaan Tsekkoslovakian MM-kisoissa 1991 ja sprintin vakiintuminen ja eriytyminen omaksi lajikseen Tampereen 2001 kisojen jälkeen ovat tuoneet lisäkirjoa suunnistuksen lajivalikoimaan. Samalla kansainvälisten arvokilpailustarttien määrä on vastaavasti kasvanut, eikä vähiten MM-kisojen ja maailmancupin jokavuotistumisen ja EM-kilpailujen ilmaantumisen vuoksi. Siinä missä ennen jaettiin yksi henkilökohtainen arvokisakulta vuodessa (MM- ja PM –normaalimatka) on niitä nyt jaossa kuusi kappaletta, höystettynä maailmancupilla ja World Gameseilla. IOF on lähtenyt suunnistuksen kehittämisessä uinnin linjoille kuvitellen arvokilpailujen lisäämisen olevan kaunein tie saada lisää media-aikaa, julkisuutta ja kansainvälisyyttä. Tiettyyn pisteeseen asti logiikka toimii mutta kolikon kääntöpuolella on lisääntyneiden kansainvälisten kissanristiäisten vaikutus niin kansallisten liittojen omiin arvokilpailuihin kuin kilpailukalenterin rakenteeseen. Siinä missä liian täyteen pakattu kansainvälinen arvokilpailukalenteri ajaa huippu-urheilijat tilanteeseen, jossa optimaalinen harjoittelu ja palautuminen ovat mahdotonta tai ainakin äärimmäisen vaikeaa, rajoittaa se myös perinteisten ja vakiintuneiden kansallisten kilpailujen elintilaa ja arvostusta. Ollaan tilanteessa, josta pitemmänpäälle ei hyödy kukaan.
Jatkuva näyttö ja Huippuliiga
Laajasti arvioiden Suomessa on noin kolmisen kymmentä maajoukkue-edustuksista vakavasti haaveilevaa mies- ja vajaat parikymmentä naissuunnistajaa. Tämä ryhmä urheilijoita muodostaa sen ydinjoukon, johon suunnistuksen taso Suomessa peilautuu, joukon jonka tekemiset määräävät pidetäänkö jotakin tiettyä kilpailua kovatasoisena ja arvokkaana vai ei. Janne Salmi on painottanut päävalmentajakaudellaan jatkuvan näytön vaatimusta ajatellen edustusvalintoja. Mustaan kirjaan kirjautuu plussia ja miinuksia niin katsastuskisoista, leirinäytöistä kuin valikoiduista SM-kisoista ja Huippuliigasta. Toimintamalli on varmasti sinällään perusteltu ja viimeaikaisen arvokisamenestyksen valossa ainakin siltä osin toimiva. Toisaalta jatkuvan näytön vaatimus ajaa aivan kovimman ytimen ulkopuolella olevat urheilijat tilanteeseen, jossa on tavallaan revettävä joka lähtöön. Näyttöjä on koetettava antaa jokaisessa mahdollisessa välissä, saadakseen tungettua jalkaa ovenrakoon. Katsastuksien katsastukset muodostavat kilpailukalenterin rungon eikä priorisointeihin oikein ole varaa. Tässä valossa yksi ratkaisu olisi rakentaa katsastusten katsastusten matkavalikoima sprinttien ja keskimatkojen sijaan nykyistä tasapainoisemmaksi. Esteeksi nousee ainoastaan Huippuliigan nykyformaatti.
Huippuliiga-sarja on mielestäni hieno konsepti sisältäen kompaktit kilpailut ja lähes poikkeuksetta toimivan jälkilähetyksen Urheilukanavalta. Jos pidetään kiveen hakattuna, ettei pitkä matka sovellu TV-viihteeksi vaan keskimatka tai sprintti ovat ainoita toimivia kilpailumuotoja, on kevätkauden kalenteri tukossa pitkien kilpailujen osalta myös jatkossa. Jotta huipuille saataisiin pitkän matkan tarjontaa, on siis lähdettävä selvästi laajentamaan Huippuliigakonseptia. Jukolan televisiointi toimikoon hyvänä esimerkkinä siitä, miten pitempikin kilpailu taipuu suoraksi TV-lähetykseksi jälkilähetyksestä puhumattakaan. Täytyy kuitenkin myöntää etten tunne resursseja enkä käytännön ongelmia riittävästi.
On selvää että tulevaisuudessakin kansainvälisen ja kansallisen kilpailukalenterin päällekkäisyydet tulevat olemaan ongelma varsinkin kauden ensimmäisellä puoliskolla. Onkin kylmästi hyväksyttävä etteivät maajoukkuesuunnistajat ole välttämättä mukana kaikissa kansallisissa pääkisoissa ja pyrittävä sen sijaan rakentamaan hyviä kilpailuita suurelle joukolle kansallisen tason suunnistajia (miesten 2007 loppurankilla 1407 nimeä). Pitää muistaa kenelle kilpailuita pohjimmiltaan järjestetään ja miksi, eikä juosta epätoivoisesti maajoukkueen ja kansainvälisten arvokisojen ehdoilla. Elämää on myös terävimmän huipun takana.
Pitkän matkan kilpailujen huutava puute ei voikaan aiheutua pelkästään kansainvälisestä kilpailukalenterista vaan ihan perustavaa laatua olevia syitä on etsittävä huomattavasti lähempää.
Ylikartoitus ja ratamestarityöskentely
Mielestäni erittäin merkittävä syy pitkän matkan alennustilaan löytyy suomalaisesta kartoituspolitiikasta. Kymppitonnin kartan myötä älyttömyyksiin asti mennyt pikkutarkan kartan ihannointi ja sitä kautta nousseet kartoituskustannukset ovat iso syypää henkitoreissaan kituvaan pitkään matkaan. Nykykartat ovat kooltaan (km2) pieniä, kalliita – ja 1:10 000 tulosteita. Luetelkaapa ne kartat, joita kevään katsastusta, erikoispitkää ja Ryhmä 1:n SM-pitkää matkaa lukuun ottamatta painetaan mittakaavaan 1: 15 000? Ja vaikka karttaryhmässä kuinka muuta väitettäisiinkin, harva suomalainen painettukaan suunnistuskartta soveltuu viisitoistatonnisena luettavaksi kilpailuvauhdissa ilman luuppia. Poikkeuksia ovat kartat, joiden tekovaiheessa on tiedossa se, että mittakaava tulee olemaan 1:15 000. Ammattitaito yleistää on olemassa – miksei sitä vaan aina käytetä?
Suomalainen peruskansallinen järjestetäänkin kymppitonnin kartalla ja pienellä maastopalalla. Lisätään tähän vielä ratamestari pitämään huolen siitä ettei yksikään pienipiirteinen mäkialue jää käyttämättä, on pitkä matka lajina tapettu aivan kotimaisin voimin, ilman minkäänlaista kansainvälistä panosta tai painostusta. Seurauksena on ainoastaan lyhennettyä tai pidennettyä keskimatkaa, ei mitään muuta. Katsokaapa huviksenne vaikkapa kuluvan vuoden kilpailukalenteria, miesten matkoja ja voittoaikoja. Usein käytetty veruke 1:15 000 karttojen vähyyteen on niiden painamisesta aiheutuvat ekstrakulut. On totta, että kustannuksia kertyy tällöin joitakin satoja euroja. Sopivalla markkinoinnilla, asioiden priorisoinnilla tai vaihtoehtoisesti SSL:n osittaisella kompensaatiolla ongelma olisi uskoakseni mahdollista ratkaista. Tulostekarttojen kehittyminen edelleen voi sekin lähivuosina helpottaa ongelmaa. Toinen tyypillinen argumentti 70minuutin ”pitkään matkaan” on se, ettei pienille kartoille saada pitkää rataa. Tämä hoituu helposti kartanvaihdolla – peritään sitten vaikka se ylimääräiseen karttaan kuluva euro osallistumismaksussa. Se kolmas selitys on, ettei maasto sovellu pitkään kilpailuun. Aivan turhaan pelätään ”helppoja” ratoja, siis reitinvalinnan ja sujuvaan toteutuksen painottamista rastinoton sijaan. Sanalla sanoen pelätään pitkän matkan luonteen mukaisia ratoja.
Ei ole kuitenkaan oikein kaataa kokolastillista pitkänmatkaan alennustilaa pelkästään kartoituksen ja kisajärjestäjien niskaan. Sillä, eikö kysyntä yleensä määrää tarjonnan ainakin pitkällä aikajänteellä?
Onko pitkälle matkalle kysyntää?
Ei ole kaukaa haettua heittää ilmoille ajatus siitä että kilpailujen ja karttojen kehitys viimeisen kymmenen vuoden aikana on muovannut suunnistajien tyypillistä ajatus-, harjoittelu- ja arvomallia. Onko pidennetystä keskimatkasta huomaamatta kasvanut ikään kuin se 2000-luvun normaalimatka, kilpailutyyppi jota varten harjoitellaan ja jonka haasteista saadaan suurimmat fiilikset? Vai onko niin, ettei suomalainen suunnistaja enää uskalla ja halua laittaa itseään alttiiksi äärimmäiselle kestävyyssuoritukselle? Onko mukavuudenhalu ja velttous vienyt riittävän asenteen pitkän matkan suorituksia kohtaan ja suunnistus samalla muuttunut heikkokuntoisten ja heikkoasenteisten demareiden huvitteluksi, sisäsiistiksi mukavanleppoisaksi lajiksi, jossa ei ole enää sijaa fyysiselle lyönnille? Toivottavasti näen tämän osalta vain pahaa unta ja tarpeettomasti provosoin.
Ruotsissa on yleinen sanonta, jonka mukaan olet hyvä siinä mitä harjoittelet. Lauseessa on vinha perä. Jos ja kun valtaosa suunnistusharjoittelusta ja seuravalmennuksesta (sikäli kun sitä on olemassa) keskittyy neljänkymmenen minuutin rastinottoharjoituksiin eikä kilpailuissakaan jouduta kuin poikkeustilanteessa venymään ulos tuolta mukavuusalueelta, ei ole ihme ettei pitkän matkan kilpailuihin helpolla uskaltauduta. Pitkän matkan suunnistajaksi ei synnytä vaan siihen kasvetaan – näitä kisoja ei opita kuin niitä riittävän usein juoksemalla. Nykytahdilla kestää seuraavat kymmenen vuotta ennen kuin nousevilla nuorilla urheilijoilla on vaadittu määrä pitkiä kisoja takana. Kysykää vaikka Lakasen Janilta tuosta prosessista.
Jatkuvan näytön ohella toinen Janne Salmen maajoukkueen ulkopuolellekin näkyneistä teeseistä on ollut erityinen juoksuvauhtiin ja fysiikkaan panostaminen. Tämä lienee näkynyt niin maajoukkueurheilijoiden harjoittelussa kuin lisääntyneenä osallistumisena hölkkäkisoihin. Ryhmien ulkopuolelle tämä on näkynyt lähinnä katsastuskilpailujen selkeänä teknisenä helpottumisena. Trendi fysiikkaan panostamisesta on ehdottoman oikea, toivon vaan todella että se saavuttaa myös laajemmat joukot – ja että seuraavana painopistealueena on pitkä matka ja sillä vaadittavan raakuuden korostus. Vaikkei kyseessä ole mikään yhden miehen show, on päävalmentaja vahva asennekasvattaja.
En kuitenkaan ole suunnistajan sielunelämän ja arvomaailman suhteen aivan niin pessimisti kuin yltä voisi ajatella. Ei tarvitse katsoa kuin SM pitkän matkan karsintaan ilmoittautuneiden ja jonkin finaalin läpijuosseiden määrää (2007 H21 215 finalistia) kun voi vetää johtopäätöksen että pitkä matka ja vaativa perinteinen suunnistus kiinnostaa sittenkin! Ja miksei kiinnostaisi, SM pitkä matkahan on ollut ainakin 2000-luvulla poikkeuksetta aivan loistava kisa. Vastaavanlaista perinteiden arvostusta heijasti tyrmäävä vastaanotto Jukolan kahdeksannen veljeksen syntyyn.
En usko että suomalainen perus kilpasuunnistaja harjoittelee sen vähempää tai huonommin kuin ruotsalainen kilpakumppani. Tässä valossa on mielenkiintoista että naapurimaassa pitkät kisat kuuluvat jokaisen itseään kunnioittavan suunnistajan ohjelmistoon, viikonloppu viikonlopun jälkeen. A-lång on sarja, johon halutaan ilmoittautua ja lyhyessä juoksemista pyydellään vaivihkaa anteeksi. Att slita hårt; fyysinen haaste kuuluu oleellisena osana Ruotsalaisen perusjampan suunnistusideologiaan. Näin siis maailman tasa-arvoisimmassa maassa. Onko voimakkaan seura- ja yhteisharjoittelukulttuurin syytä vai vahvojen kilpailutraditioiden seurausta, että Ruotsinmaalla järjestetään useita makeita pitkänmatkan kilpailuita joka viikonloppu? RunOway:sta ja SOFT:in kilpailukalenterista voi itse kukin asian helposti todeta. Ainakin Ruotsissa kilpailut ovat voimakkaammin profiloituneet joko keskimatkan tai pitkän matkan kilpailuiksi. Lisäväriä kalenteriin tuovat myös elinvoimaiset yösuunnistuskilpailut ja viestikulttuuri. Suomessa nämä kilpailumuodot elävät enää lähinnä suunnistustarustossa, kiitos seurafuusioiden, huippujen keskittymisen ja yhteisöllisyyden rappion. Mutta kärsiikö pitkä matka itse asiassa aivan näistä samoista syistä?
Ruotsin ja Suomen mallin ero herättää kysymyksen onko Ruotsissa tajuttu jotakin mikä Suomessa on ohitettu? Onko jatkuva pitkien kilpailuiden tarjonta pitänyt yllä kysyntää vai onko kysyntä luonut tarjonnan, siihen en osaa vastata. Toinen hyvä kysymys on tiedetäänkö suomalaisissa seuroissa ja liitossa, minkälaisia kilpailuja suunnistuskansa kaipaa? Ovatko sprintit ja pidennetyt keskimatkat se suuntaus, johon halutaan kritiikittä mennä vai onko tähän tilanteeseen vain vaivihkaa ajauduttu ilman sen suurempia visioita? Ovatko laajakaista, onlineseuranta ja kisakeskus urheilukentällä vaativaa, haastavaa, mielenkiintoista ja ennen kaikkea vaihtelevaa suunnistustehtävää tärkeämpiä? Palataan siihen peruskysymykseen, kenelle kilpailuita oikein järjestetään. Voisiko liittojohtoisesti toteutettava kysely tuoda lisävaloa tähän asiaan? Taikka avoin foorumi Suunnistus.netissä?
Mikäli kysyntää löytyy, lääkkeet pitkän matkan pelastamiseen ovat olemassa.
Pelastetaan pitkä matka!
Kilpailujen määrää ei missään tapauksessa ole varaa lisätä ainakaan huhti-lokakuun välisenä aikana. Jos pitkän matkan kilpailuiden tarjontaa halutaan kasvattaa, on ehdottomasti keskityttävä jo olemassa olevien tapahtumien profilointiin. Tällä hetkellä kalenterista löytyy puolisen kymmentä selvästi keskimatkaan profiloitunutta kilpailua kuten Forssa Games, Crescent-Iltapika, Husqvarna-kisat ja Hollola-Rastit. Lisäksi useimpien kaksipäiväisten lauantai on selvästi pyhitetty keskimatkan kilpailulle. Jos haluaa juosta keskimatkaa, tietää minne suunnata. Toisin on pitkän matkan laita. En hakemalla hakemallakaan löydä kalenterista tai muistikuvistani ainuttakaan selvästi pitkän matkan kilpailuksi brändättyä tapahtumaa, Raatojuoksua lukuunottamatta. Lähimmäksi pääsee Suunto Games, jossa sunnuntaina on usein perinteitä kunnioittaen tarjottu pitkää matkaa halukkaille, 1:15 000 kartalla. Tänä vuonna siitäkin on näköjään luovuttu, syystä tai toisesta.
Yksinkertaisin tapa kasvattaa pitkän matkan kilpailutarjontaa olisi lyödä kaksipäiväisissä kisoissa pääsarjojen ja junioreiden sunnuntain matkoihin 2-3km lisää. Osallistujakatoa tuskin tarvitsee pelätä, tarjotaanhan jo nykyisinkin vaihtoehtona myös se lyhyempi. Uskoisin että sopivia ja myyviä ajankohtia löytyisi niin kauden avausviikonlopuista (Raseborg, Ankkurirastit) ajatelleen 10milaan valmistautumista ja elokuun lopulta SM pitkän matkan kenraalina. Kilpailukalenterin rakenne pitäisi luoda niin, että viikonloppuina olisi tarjolla sekä pitkää että keskimatkaa, ei kahta keskipitkää tai keskilyhyttä. Pitkää matkaa olisi ehdottomasti tarjottava myös A-sarjoissa.
Heinäkuun rastiviikkojen matkavalikoimaan pitäisi myös saada vastaavanlaista lisävaihtelua – kunnon pitkä matka ennen välipäivää ja keskimatkan kilpailut tämän ympärille toisivat mielenkiintoa ja haastavuutta ilman että kokonaisrasitus juurikaan muuttuisi. Tänä vuonna KRV:n H21E-sarjan pisin kilpailu on reippaat 10 ja FIN5:llä 11.3km, noin perspektiiviksi. Lahti-Suunnistukset, Varsinais-Suomen rastipäivät ja muut heinä-elokuun perinteiset kilpailut voisivat nekin palvella loistavana valmistautumisena ajatellen syksyn SM-kisoja. Edellä mainituilla keinoilla saataisiin helposti triplattua mahdollisuudet kokea pitkän matkan suunnistusta ja samalla kasvatettaisiin kilpailukalenterin vaihtelevuutta. Minun on vaikea nähdä yhtään häviäjää tässä pelissä.
Kevätkauden rakenne on selvästi sprintti- ja keskimatkapainotteinen ja tässä mielessä SM-keskimatkan siirtäminen kevääseen voisi olla perusteltua. Kesäkaudella voisi vastaavasti helposti lisätä pitkien kilpailujen tarjontaa esim. yllämainituin keinoin. SM-erikoispitkän osallistujamäärätkään eivät ainakaan voisi nykyisestä pudota, mikäli se siirrettäisiin juostavaksi syksyllä. Itse asiassa; onko erikoispitkän alennustila seurausta heikosta pitkän matkan tarjonnasta, kilpailumuodosta vai aikataulusta? Pienet kalenterimuutokset voisivat olla kokeilemisen arvoisia.
Odotan mielenkiinnolla mistä löytyy seura, joka ensimmäisenä tarttuu härkää sarvista ja ottaa määrätietoiseksi tavoitteekseen tarjota perinteistä pitkän matkan suunnistusta, vaihtelevaa suunnistustehtävää, pääsarjoille ja junioreille 1:15 000 kartalla. Lienee utopiaa ajatella että liittojohtoisesti lähdettäisiin Ruotsin linjoille siitä että rankilistalle kelpaava pitkän matkan kilpailu on järjestettävä viisitoistatonnisella. Jotakin vastuuta heittäisin sinnekin suuntaan, jos ei muuta niin kilpailukalenteria ohjaavana voimana ja mielipidevaikuttajana. Jos perinteidenpuolustajia ei suunnistusyhteisöstä löydy, ollaan kohtapuolin tilanteessa, jossa jaossa on kahden sijasta kolmet SM-mitalit lajeissa, joita ei muuten Suomessa harrasteta.
Kuka ottaa brändikseen pitkän matkan?
Kirjoittaja toivoo vielä joskus kesyttävänsä pitkän matkan. Toistaiseksi se on ollut miestä kovempi, kerta kerralta. Keskustelu pitkän matkan tulevaisuudesta ja suunnasta on sopivilla foorumeilla erittäin tervetullutta.
